 |
| Joskus tekisi laittaa pää pensaaseen (kuva k. Hurskainen) |
Viime agireeneissä keskusteltiin koirien ominaisuuksista suhteessa minun luonteeseeni. Pisti mietityttämään kovin kun treenien vetäjä kysyi onko minun työlästä tai vaikeaa saada hyvä fiilis tekemiseen, kunnon draivi? Nyt ei puhuttu siitä miten koira palkataan tai että vika ohjausongelmissa on minussa. Sen jo tiedän. Koira menee aina niin kuin ohjaan, ainakin pyreneesi. Se on eri ohjasitko niin kuin piti. Niin, harrastaminen on aina kivaa ja pyrkimys on siihen, että kaikki tehdään positiivisin mielin.
Pyreneesin kanssa harrastettaessa onkin mielestäni vaikeinta se, että ne lukevat minua kuin avointa kirjaa, Ne reagoivat moninkertaisesti sormenpään heilauttamiseen tai äänensävyn nousuun minun paniikin lisääntyessä. Ne haluavat tehdä aina oikein, niin kuin minä haluan. Mielyttää minua. Ne haluaa onnistua.
Pyreneesin ohjaaja kuuliaisuus ja reaktioherkkyys yhdistettynä pehmeyteen ja mielyttämisen haluun tekeekin ongelmallisimmaksi oman jännittämisen ja epävarmuuden joiden vuoksi ohjauksista tulee sinnepäin suuntaa antavia. Käsi nousee liian korkealle, ohjaus ei ole jatkuvaa vaan hätäistä huitomista, olen koko ajan myöhässä ja huomaan koko radan jääväni ohjausten suunnitelmallisuudessa auttamattomasti jälkeen: se este meni jo ja sekin. (Tässä vaiheessa pohjammaalla joku vetäisi hieman päin naamaa, niin kuin pitäisikin: Herää ja rauhoitu.kaikki hyvin!) Lopulta hyvällä tuurilla pääsemme radan loppuun joten kuten, jollain ihmeellä(=pyreneesillä), mutta vain siksi, että koirat haluavat tehdä kaikkensa, korjata minunkin virheet.
 |
| Ystäväni Copain (kuva: Stanislav Moshkov) |
Pyreneesit reagoivat yhä herkemmin, keikkeen. Sellaiseenkin mitä ei ihmissilmällä voi edes huomata. Ne mukauttavat vauhtinsa paniikkiohjaukseeni ja vauhti tippuu usein puoleen; pitäähän mammankin pysyä mukana edes jotenkin. Kun panikoin ohjaan huolimattomasti jolloin pyreneesit pyrkivät tekemään kaikki mahdolliset variaatiot mitä se voisi olla mitä mamma haluaa. Silloin epävarmuus ruokkii itseään ja kaaos on valmis. Kun pyreneesi huomaa ettei kaikki ole hyvin ja mamma ei ole tyytyväinen oma itsensä, mitä tekee pyreneesi? Silloin se seisoo vaikka päällään A-esteen harjalla jos se olisi sitä mitä nyt haetaan! Ja mamma itkee, mikä avuksi. Ei se koskaan ennen ole tehnyt tätä, eipä!
Asenne- se ratkaisee. Viime reeneissä oli pakollinen ohjauskuvio. Poispäin käännös. Niin yksinkertainen ohjaus jota inhoan yli kaiken, mutta miksi? Normaalisti en edes muista että sellaista ohjausta on olemassakaan. En halua muistaa. Se on vaikea minulle, ei koirille.
Pyrin aina hallitsemaan kaikkea. Haluan auttaa koiraa mahdollisimman paljon, mikä yleensä johtaa siihen, että hankaloitan vain koiran menoa. Peitän sisäänmenokulman kepeille tai jotain muuta oleellista. Luottamus siihen, että koira menee ja tekee mahdollistaa sen että se koira todellamenee ja tekee. Poispäin käännöksessä tungen liian lähelle estettä enkä anna koiralle tilaa, minulla on kiire mennä jo että ehdin! No mitä siitä syntyy? Se etten ehdi lainkaan ja käännös tuntuu tökeröltä. Kun radalla on tälläinen "ongelmakohta" muu rata tuntuu toisarvoiselta, ongelmahan on poispäin käännös. Päässäni. Tällöin teen muun radan ohimennen ja olen jo valmiiksi tehnyt poispäin käännöksestä ongelman. Jännitän ja takeltelen radalla, koirat on ihmeissään.
 |
| Valmiina hommiin (kuva: Stanislav Moshkov) |
Viime treeneissä lepotauon jälkeen menin radalle toisen kerran ja olin ajatellut poispäinkäännöksen menevän jo hyvin, kunhan maltan antaa tilaa koiralle ja antaa sen tehdä osansa. Se osaa kyllä. Ja niin osasikin kun en häirinnyt. Vauhtia tuli 5 kertaa lisää, koko radalle. Me mentiin kovaa! Olin jo varannut ajan Piiralle fysioterapiaan, koska koira on jumissa ja ne tuntuu hitailta. Niinpä niin, ei siitä haittaa varmasti ole, mutta minä ja aivoni ne jumissa on. Ei koirat.Tunsin aivan eri fiiliksen koko radalla, nautin menosta! En suorittanut esteitä ja ohjauksia vaan menin hymyssä suin, hyvällä tunteella. Se tunne ruokki onnistumista ja onnistuminen vauhtia ja asennetta.
 |
| Kaikkensa antaneena (kuva: Stanislav Moshkov) |
Yhteenkuuluvaisuuden tunne minkä parhaimmillaan voi saada radalla on syy miksi agility on niin hienoa. Mihin sen unohdin? Aivan yhtäkkiä. Salakavalasti. Asenne ja positiivinen tekeminen sitä meillä kyllä oli, mutta en nauttinut vaan suoritin! Onneksi on Marko, treenien vetäjä. Marko taas kerran herätti minut kysymyksellä minkä olisi voinut ohittaa olankohautuksella. Meille se kysymys kuitenkin toi taas muistutuksen siihen mikä on tärkeää. Ei kaikki ole niin vakavaa, hyvä agility ei tule tiukoista käännöksistä (mistä on tullut pakkomilelle), rytmityksistä (mistä myös on tullut pakkomielle) vaan nauttimisesta ja siitä kun näkee koiran hymyilevän mennessään radalla ja tullessaan radan jälkeen innoissaan osoittamaan eleillään sitä kuinka hyviä ME olimme, yhdessä! Pyreneesit jos ei muutkin koirat ovat varmasti paljon fiksumpia kuin me harrastaessaan. Tunne on tärkein, ei järki!
 |
| Jee hyvin meni! (kuva J. Paulavuo) |
Mikä pyreneesissä on parasta: Uskollisuus, tunneäly ja halu tehdä töitä yhdessä maailman parhaalla asenteella ja milloin vain ja mitä vain! Se pyreneeseissä on parasta!
 |
| Pyreneesi, aina niin uskollinen (kuva k.Hurskainen) |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti